Minun pieni kapinani

Tänä kesän toimin vastoin kaikkia ohjeita ja irtisanouduin vakituisesta työpaikastani ilman tietoa seuraavasta paikasta. Tai no, seuraava paikka on kyllä tiedossa, ja se on Alas Purwon kansallispuisto Indonesian Jaavan saarella, jonne menen toteuttamaan pitkäaikaisimman unelmani vapaaehtoistyöstä merikilpikonnien suojeluohjelmassa. Päätökseni on herättänyt paljon ihmettelyä niin lähipiiristä työkkärin tyyppeihin ja puolituttuihin.

"Ai siis kuukauden reissun takia irtisanoudut...?" 

"Etkö olisi voinut ottaa vaikka lomaa?"
"No mitäs meinasit sitten kun tulet takaisin?" 
"Aiotko hakea uusia töitä?"

Viattomat ihmettelyt ja mielenkiinnosta kumpuavat kysymykset ymmärrän, mutta valitettavan usein kysymyksissä oli ikävä sävy. Itselleni päätös pitää tauko työelämästä oli yhtäältä maailman helpoin ja toisaalta tosi vaikea. Joka tapauksessa päätös oli minulle oikea tällä elämäni hetkellä.

Lotta kirjoitti toukokuun lopulla päätöksenteon vaikeudesta ja intuitiivisesta varmuudesta. Siitä, miten ennen suuria valintoja koittaa usein järkeistää asioita, miettiä mikä olisi järkevää tai "oikein", ja päätyy sen vuoksi ehkä tekemään päätöksiä, jotka eivät tunnu kovin omilta. Viimeisen kymmenen vuoden ajan olen tehnyt juuri näin. Olen noudattanut kaikkia sääntöjä ja hypännyt vaiheesta seuraavaan saumattomasti. Olen päässyt lukioon, kirjoittanut ylioppilaaksi erinomaisin arvosanoin, jättänyt välivuodet pitämättä, päässyt yliopistoon, valmistunut yliopistosta tavoiteajassa, kerryttänyt työkokemusta harjoittelussa, saanut oman alan töitä ja niin edelleen. Nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni, olen tilanteessa, jossa en tiedä elämäni suuntaa kuukautta pidemmälle. Väkisinkin mietin, että onkohan tämä minun pieni kapinani.

Kun tulee akateemisesta taustasta, on joskus hankala tehdä niin sanotusti epäsovinnaisia päätöksiä näennäisesti kevyin perustein. Meille opetetaan, että perustelut pitää olla ja taustat selvittää. Pitää miettiä syitä, seurauksia ja mahdollisia pidemmän ajan vaikutuksia. Mutta miksei perusteluksi voisi joskus riittää se, että ajatus tuntuu hyvältä ja että yksinkertaisesti haluttaa tehdä niin? Ironista kyllä, olen joutunut vakuuttelemaan päätöstä eniten itselleni. Vaati ihan oikeasti ponnisteluja päästää irti ja ajatella, että kyllä tunne riittää. Ystäville olen sanonut, että tämä oli joko elämäni paras tai typerin päätös. Aika näyttää että kumpi. 

Ihmettelijöille en ole jaksanut enää hetkeen vastailla. On tärkeää pitää huolta, että elämässä on ihan omiakin unelmia.

Sampai jumpa lagi! Nähdään lokakuussa.

Anni Ylipiessa